Hullunrohkean kenttäratsastajan hinku oli päästä aina mahdollisimman kovaa ja hyppiä niin, että vatsanpohjaa kouraisi korkean kivimuurin lähestyminen. Salamannopea arvio etäisyydestä, osuuko paikka, jes! Yli ja täysiä eteenpäin!
Olin jo nuoruudessani huimapää, joka halusi kaahata pitkin lakeuksia jarruttomien ravureiden selässä. Tallissa oli vain yksi satula ja liuta likkoja. Minä olin se, joka pysyin apinanraivolla minkä tahansa hevosen selässä ja jouduin aina menemään ilman satulaa. Ja aina yhtä kovaa. Aikuisena ostin vihdoin ikioman hevosen, jonka kanssa aioin lähinnä laukata kovaa maastossa. Jossain vaiheessa siinä sitten keksittiin lisätä vielä esteitä eteen. Mikäs sen sopivampi laji olisikaan kuin kenttäratsastus, kuninkuuslaji!
Ensimmäinen hevoseni Kukka alkoi kuitenkin kisavuosien jälkeen sairastella, joten hankin toisen hevosen, Lennun, Kukan rinnalle. Lennu meni kovaa, loukkasi itsensä ja myytiin siitokseen. Hankin kolmannen hevosen, Rion, joka meni kovaa. Se oli täykkäri. Sillä pääsin jo joukkuemestaruuksiin saakka ja ensimmäistä kertaa Ypäjän derbykentällä kunniakierrokselle kultamitali kaulassa. Voi sitä ylpeyden ja onnen määrää! Sitten tämäkin hevonen alkoi kipuilla ja myytiin. Hankin neljännen hevosen. Ja tämä neljäs hevonen muutti elämäni. Sillä oli ystävänään se ensimmäinen ikioma hevoseni Kukka, jonka yhä omistin. Se neljäs hevonen oli Pulla.
Pullan kanssa aloitettiin tietenkin heti estetreenit. Se ei ollut kovin kokenut, mutta äkkiäkös se metriä jo hyppi ja aloitettiin tutustumalla erilaisiin maastoesteisiin. Pulla meni kovaa. Sehän oli tietenkin mahtava juttu, mutta vuosien mittaan päähän oli kertynyt myös tietoa ja taitoa mm. hevosen hallinnasta. ”Laita sille gägit ja läppämartingaali”, neuvoi valmentaja. Mutta Pulla meni kovaa ja korkealta. Ja yllättäen se ei tuntunutkaan minusta hyvältä.
Kävin turhautuneena läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Kokeilin eri valmentajia. Eri ruokintaa. Eri varusteita. Lopulta tuskastuin tilanteeseen niin paljon, että annoin Pullan sen toisen omistajan mukana toiselle puolelle Suomea. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kukka kuntoutui tässä vaiheessa sen verran, että pääsin vielä hetkeksi jatkamaan kenttäkisoja sen kanssa. Sen kanssa. Ajatusmaailmaani alkoi hiipiä uutta sanastoa. En enää ratsastanut _sillä_.
Mietin kuitenkin koko ajan Pullaa. Mietin, miksi se meni silloin niin hiivatin kovaa. Aloin vahvasti kyseenalaistaa käsitystäni ratsastuksesta, varusteista ja ylipäänsä hevosen elämästä. Mieleeni hiipi ajatus, entä jos se hevonen ei halua hypätä? Entä jos se ei pysty? Entä jos se pelkää? Vaihdoin valmentajiin, joiden tunneilla hevosta ”ei laitettu menemään”. Sen sijaan keskityttiin ihmisen ja hevosen väliseen vuorovaikutukseen ja pohdittiin miten voisi saada hevosen tekemään tehtäviä mielellään.
Mutkien kautta Pulla palasi takaisin minulle ja aloin miettiä, mitä ihmettä tehtäisiin. Mitä ihmettä tekisin kahdella "turhalla" hevosella? Olin vihdoinkin saanut hevoset omaan kotiin ja niinpä minulla oli oma ratsastuskenttä, uusi estekalusto ja pihassa kaksi omaa hevosta, joilla kummallakaan ei voinut ratsastaa. Kukka aloitti selän, kavioiden ja ties minkä muun sairastelun vuoksi viettää leppoisampia eläkepäiviä ja Pullalla oli ties mitä traumoja. Olin jo luopunut siitä kerran ja luulin luopuvani siitä vielä uudelleen. Kirjoittelin myynti-ilmoituksia ja otin Pullan meille vain toistaiseksi uutta kotia odottamaan.
Hevosteni jälleennäkeminen muutaman vuoden eron jälkeen oli kuitenkin sydäntä särkevää! Voi sitä hörinää, nyhjäystä, halailua ja vilpitöntä onnea rakkaan ystävän tapaamisesta. Ja minä tipuin. Kovaa ja korkealta. Itkin ja surin kovaa asennettani Pulla-parkaa kohtaan. Itkin omia kilpailuhaaveitani. Itkin hevosten välistä ystävyyttä. Itkin väkivaltaa, miten olin Pullaa pakottanut.
Elämä alkoi kulkea yhä pidemmälle jotain aivan uutta polkua pitkin. Kilparatsastus oli vaihtunut köpsöttelyyn, varusteet kuolaimettomiin ja rautakengät kengättömien hevosten bootseihin. Tarvittiin kuitenkin vielä Pulla kertomaan, kuinka onnellisesti elämäni asiat oikeasti olivat ja tulivat olemaan, kunhan vaan lujasti uskoo, toivoo ja luottaa. Siirryin entistä hörhömpään hevosteluun. Lähimmät hevosystäväni vaihtuivat kisapiireistä "onnellisiin kukkahattuihin". Osallistuin naksutinkoulutuksen ja eläinkommunikoinnin kursseille. Ne olivat tajunnanräjäyttäviä kokemuksia! Siis hei, hevoselta kysytään, sen kanssa puhutaan ja se voi kertoa asioistaan! Hevosteni viesti oli pysäyttävä: ”Eihän meitä eroteta enää ikinä?” Olin sanonut Pullaa vuosia turhaksi ja ylimääräiseksi hevoseksi. Ymmärsin, miltä se oli mahtanut Pullasta tuntua. Olin niin pahoillani.
Elämässäni oli tuohon aikaan isoja asioita menossa. Kävin läpi omia haaveitani lapsista ja kivistä polkuani hevosten kanssa. Olin luopunut mielestäni jo niin paljosta. Jättänyt kilparadat, valmennukset ja vähentänyt ratsastusta muutamiin minuutteihin kerrallaan. Olin saanut tilalle valtavan paljon. Ymmärrystä. Rakkautta. Kykyä kuunnella. Silmät, joilla nähdä hevoseni aitona omana itsenään. Kyvyn nähdä itseni.
Eräänä kesäaamuna olin niin surullinen. Järkyttävän rankat lapsettomuushoidot olivat jälleen kerran epäonnistuneet. Näin hevoseni lepäämässä ulkona ja pyysin lupaa liittyä seuraan. Kukka ei tahtonut minua siinä tunnetilassa lähelleen. Se nousi napakasti ylös. Pulla sen vieressä tyypilliseen tapaansa pelästyi, nousi äkkiä ja pälyili levottomasti ympärilleen. Olin pahoillani. Pyysin apua hevosiltani: Voisitteko lohduttaa minua, jääkää vielä hetkeksi. Kukka lähti pois. Pulla oli kahden vaiheilla, mennäkö sen perään vai jäädä yksin tunnekuohuisen ihmisen kanssa.
Pulla ei lähtenyt minnekään. Pulla huokaisi syvään, laskeutui takaisin makuulle ja kömmin varovasti sen viereen. Silittelin. Hengitin. Päästin vapaaksi kaikki toiveeni, haaveeni ja pelkoni. Herkkä, kaunis ja hyvin arka hevoseni Pulla huokaisi taas syvään ja lopulta kellahti kyljelleen nukkumaan viereeni. Luottamus oli käsin kosketeltavissa. Pulla uskalsi vihdoinkin luottaa, ettei sitä hylätä. Sitä ei jätetä. Minä autan sitä pääsemään peloistaan. Ja minä luotin Pullaan. Kuinka paljon se vielä minua auttaa ja antaa voimia. Kuinka me molemmat tarvitsimme ja autoimme toisiamme.
Sinä onnellisena kesäaamuna hevoseni Pulla kertoi minulle jotain ennen kuulumatonta. Silloin tipuin. Kovaa ja korkealta. Vajosin hiekkaan hevoseni Pullan viereen. Mutta matka olikin lyhyt ja alastulo pehmeä.
Voit katsoa tuosta hetkestä kuvaamani videon tästä: Tässä on hyvä olla
Tästä surullisesta kesäpäivästä 2016 on nyt 9.7.2020 aikalailla tasan neljä vuotta. Huikeita asioita on tapahtunut. Keväällä 2017 syntyi ensimmäinen lapsemme. Olin maailman onnellisin äiti. Kahden vuoden kuluttua 2019 saimme vielä toisen vauvan. Ja täällä me nyt ollaan. Kotona. Meidän perhe, Kukka ja Pulla. Onnellisimpina kuin koskaan. <3
Taisi tulla tarpeeseen se tauko minulle ja Pullalle. Tähän loppui video, koska kännykästä loppui akku. Kuinka jatkui Pullan tarina tuosta päivästä neljän vuoden takaa? Mitä ollaan tehty ja oltu tekemättä? Mitä nykyään touhuan Pullan kanssa? Pysy kuulolla, jatkan Pullan tarinaa vielä!
Voit kuunnella myös toisen hevoseni Kukan tarinan podcastista Hevonen opettajani. Kukalle kuuluu isoin kiitos siitä, että tulin perustaneeksi koko Suomen hevosten ja hevosihmisten avuksi yhteisön Auta hevosta! https://podtail.com/fi/podcast/hevonen-opettajani/34-kukka-paivin-tarina/
Jos tarina kuulosti liiankin tutulta, etkä malta odottaa tarinan jatkoa auttaaksesi omaa hevostasi, voin kertoa lisää puhelimitse. On löytynyt isoja syitä Pullan käytöksen taustalta ja näitä asioita ratkotaan tällä hetkellä. Lähden mielelläni matkaoppaaksenne kohti muutoksia. :) Autan hevosia ja hevosihmisiä ympäri Suomea. Kerro tilanteesi paivi@autahevosta.fi!
