Hanna Pietiläinen
Yhteys hevoseen, Hyvinvointi, Hevostelun aloitus, Yhteistyössä by Hanna P., 11.9.2021
Olen Hanna Pietiläinen, koulutukseltani nuoriso- ja yhteisöohjaaja. Ohjaan HehKu™ -hevostunteja Hehkumaan Hevostilalla Ylöjärvellä.
Hevospolkuni alkoi melko perinteisesti lapsena ratsastuskoulussa pääkaupunkiseudulla. Kuitenkin vasta vuoden ratsastettuani putosin maastossa hevosletkan pillastuttua yhtäkkiä ja sain kotiinviemisiksi lievän aivotärähdyksen sekä voimakkaan hevospelon. En uskaltanut edes koskea hevosiin viiteen vuoteen, kunnes yläasteella kaverit houkuttelivat mukanaan uudelle tallille. Lempeän hoitohevoseni Ericin kanssa puuhailun myötä pelkoni alkoi pikkuhiljaa hälvetä. Kävin alkeiskurssin uudelleen, tällä kertaa yksityisopetuksessa, ja lopulta saavutin mielenrauhan, ajan myötä myös laukka- ja maastoilupelkojeni kanssa.
Vuosien varrella kävin harrastamassa monilla eri talleilla. Vaihdoin välillä lajia lännenratsastukseen, treenasin erilaisia maastakäsittelytekniikoita ja löysin viisaiksi opettajikseni monenlaisia vuokrahevosia. Polulleni on sattunut erityisen monta arabialaista täysiveristä, joiden dramaattiset elkeet opettivat minusta herkemmän hevosten kuuntelijan.
Minä ja vuokrahevoseni Päikkä syksyllä 2012
Isoin käännekohta, tai oikeastaan sarja merkittäviä tapahtumia, sijoittui 2013-2015 tienoille. Yhtenä talvi-iltana sisäreidestäni repesi lihas, kun ponnistin liian voimakkaasti silloisen vuokrahevoseni Titan selkään ilman satulaa liian matalalta jakkaralta. Lihaksen kuntoutus osoittautui varsin hitaaksi, ja ainoa asia mitä kuntoutuksen aikana en pystynyt tekemään normaalisti oli ratsastus. Rakkaudesta vuokrahevoseeni jatkoin tallilla käymistä viikoittain, mutta jouduin keksimään täysin uusia tapoja liikkua ja viettää aikaa yhdessä hevosen kanssa. Teimme mm. metsäretkiä, maastakäsinjumppaa, rakentelin temppuratoja sekä opetin Titan pelaamaan futista jumppapallolla.
Yhtenä päivänä Titta ei päästänytkään minua karsinaansa harjaamaan. Tyynen rauhallisesti se asettui oviaukkoon, niin etten mahtunut ohi. Tajusin silloin olevani koulupäivän päätteeksi liian kiihtyneessä, stressaantuneessa mielentilassa. Titta ei halunnut minua lähelleen sellaisena. Samoihin aikoihin kävin 8 viikon mindfulness-kurssia ja ehkä juuri siksi keksin ruveta tekemään hengitysharjoitusta tallin käytävällä. Vasta kun olin saanut laskettua vireystilaani, Titta päästi minut kotiinsa. Tästä tuli minulle rutiini, jota nykyään teen etenkin uusia hevosia kohdatessani.
Titta ja pallo
Löysin intohimoni tehdä töitä lasten ja eläinten parissa kesällä 2014. Toimin tuolloin leiriavustajana kahdella eri ratsastuskoululla, joista toisessa pääsin opettamaan lapsille myös positiivisella vahvisteella kouluttamisen alkeita. Samana vuonna osallistuin parille eläinkommunikointikurssille, joista toinen järjestettiin Hehkumaan Hevostilalla. Sen lisäksi, että ajatteluni eläinten kanssa kommunikoinnista laajeni ja kehittyi, ystävystyin Huhtasen Päivin kanssa. Tuolloin opiskelin vielä media-assistentin tutkintoa valokuvauspainoitteisella linjalla, mutta seinä oli tulossa vastaan.
Keväällä 2015 jaksamiseni lopulta murentui. Opinnot keskeytyivät masennuksen ja ahdistuksen takia. Vuosien armottomuus itseä kohtaan sekä piiloon käsittelemättä painetut raskaat kokemukset työ- ja yksityiselämästä olivat kasvaneet kestämättömäksi möykyksi, enkä voinut enää jatkaa samaa rataa. Jotain oli tehtävä toisin. Omasta mielenterveydestä huolehtimisen opettelu aikuisiällä oli työlästä ja hidasta, mutta palkitsevaa. Nykyään ammennan kokemuksestani tietoa ja taitoa empaattiseen asiakkaiden kohtaamiseen sekä pyrin omalla toiminnallani tukemaan lapsia ja nuoria oppimaan mielen hyvinvoinnin taitoja, jotta heidän ei tarvitse rämpiä saman suon läpi, mistä minä menin.
Pysähtymisen myötä aloin myös miettiä, mitä todella haluan elämältä. Media-ala jäi taakse, lasten ohjaaminen alkoi kiinnostaa. Tein muutamia työkokeiluja iltapäiväkerhoissa, annoin työkyvyn palautua pikkuhiljaa ja lopulta aloitin nuoriso- ja yhteisöohjaajan opinnot, joista valmistuin kesällä 2021. Vuosien varrella kartutin osaamistani monien eri kouluttajien kursseilla, ymmärtääkseni paremmin niin ihmisen kuin hevosen mieltä.
Työ- ja opiskeluelämästä pois jäädessäni pohdiskelin myös ratsastuksen eettisyyttä. Vaikka olin kuntoutunut reisivammasta ratsastuskykyiseksi, aloin miettiä asiaa hevosen kannalta. Nauttiiko juuri tämä hevonen tästä? Vai ahdistuuko se? Kokeeko se pelkoa tai kipua? Miten voin toimia hevosen kanssa niin, että harrastukseni pohjautuu ystävyyteen? Halusin yhä vahvemmin tuntea tekeväni asioita hevosen kanssa, en hevoselle tai hevosella.
Tästä syystä ratsastus jäi tauolle, välillä koko tallilla käyminenkin. Kunnes elämääni tuli mutkaton ratsuponi Cassu. Cassu, jolle ratsastus oli ihan mieluisaa puuhaa, etenkin maastoilu. Cassu, jonka karsinassa ollessani minulle aina syntyi mielikuva siitä, mitä tänään tekisimme yhdessä. Cassu palautti minulle ratsastuksen riemun ja luottamuksen siihen, että kaikki hevoset eivät kärsi kaikesta ratsastuksesta. Meillä oli upeat kolme vuotta yhdessä, joista olen ikikiitollinen.
Minä ja Cassu viimeisen yhteisen maastoretken jälkeen toukokuussa 2020
Ohjauksessani HehKu™ -tunneilla pääset pysähtymään itsesi ja hevosen äärelle. Mitä teille kummallekin tänään kuuluu? Mitä kohti haluat elämässäsi kulkea ja miten sinne pääsee? Toimin apunasi löytämään vastaukset sydämestäsi.
