Raviurheilusta namipaloihin


Ajaminen by Ulla U., 09.07.2020

15 vuoden ajan olen katsellut enemmän tai vähemmän hevosen takamusta, kuinka se ravaa vai ravaako, käyttääkö kaikkia jalkojaan, onko vino ja painaako johonkin päin. Mikä johdatti raviurheilun pariin? Ensinnäkin ravitallille oli helppo päästä hoitamaan hevosia ja rakastin hevosten hoitamista. Toiseksi, ajaminen on helppoa. Istut vain kyydissä tukka hulmuten. Kolmanneksi, en oppinut pitämään ratsastuksesta, koska en vain koskaan oppinut ratsastamaan. Maastoilusta nautin, mutta se oli lähinnä enemmän selässä pysymistä kuin ratsastusta.

Hankin hevoseni raviurheilua varten. Ensimmäinen ei pärjännyt, toinen ei päässyt edes koelähtöön ja kolmannesta en halua ravuria lainkaan. Mikä sitten muuttui? En todellakaan ole ajamista vastaan, päinvastoin se on oikein mukavaa liikuntaa ja vaihtelua hevoselle silloin, kun hevonen on rento, ei pelkää, eikä sille aiheuteta kipua.

Ravurivarsat opetetaan hyvin nuorena, koska pieniä varsoja on helpompi käsitellä ja kilpaileminen aloitetaan varhain. Olen kuullut sanottavan, ettei ravuria saa juoksemaan pakottamalla. Tästä olen kuitenkin hyvin vahvasti erimieltä. Annetaanko ravurivarsalle mitään muuta vaihtoehtoa, kun mennä lujaa eteenpäin? Jokainen hevonen on kuitenkin yksilö ja toiset kestävät sekä henkisesti, että fyysisesti paremmin kuin toiset. Jollain hevosilla on vastapainoksi jotain muuta, kuten lauma, suuret tarhat, heinää aina saatavilla jne. Liikunta, rennot lenkit porukassa, säännöllisyys, onhan siinä paljon hyvääkin.

Tavoitteeni ajamisen suhteen ovat muuttuneet. Ajaminen voi olla rentoa ja mielekästä molemmille. Sen ei tarvitse olla kello kädessä suorittamista, vaan avoimempaa keskustelua. Välillä voidaan pyrähtää ja sitten taas pysähtyä ihmettelemään maailman menoa.

Olen käynyt asiaa läpi mielessäni pitkän aikaa, luopunut unelmista ja lopulta löytänyt tilalle jotain vieläkin parempaa. On mahtavaa seurata 3-vuotiaan Villen rohkeaa ja uteliasta asennetta elämää kohtaan. Se on aidosti kiinnostunut aina minusta kun nähdään. Ville tulee myös näkymään tulevilla koulutusvideoilla. Ei pelota lähteä kouluttamaan yli 160 cm korkeaa ruunaa, koska huomaan jo pienistäkin eleistä, jos tilanne muuttuu liian hankalaksi.

Opitusti avuton hevonen näyttää kiltiltä ja rauhalliselta. Vaikka tämä tila olisikin ihmisen kannalta ihanteellinen, niin hevoselle se on stressaavaa ja terveydelle haitallista. Sanotaanko, että se syö hevosta sisältäpäin ja lopulta tämä näkyy myös fyysisessä terveydessä. Koin tämän itse Hetan kanssa, kun se vuosien jälkeen palasi takaisin minulle. Se oli etäinen ja lähti mielummin pois, kun tuli lähelle. Se katsoi kaukaa, kun laitoin Villelle varusteita päälle. Heilutteli päätään, kun tilanne alkoi käydä hankalaksi ja ajoi toiset pois viereltään. Välillä se vain söi heinää ja toivoi, ettei kukaan huomaisi sitä. Tamma oli täysin jumissa ja hukassa. Aluksi annoin sen vain olla. Paljon tilaa ja aikaa tottua "talon tapoihin". Uudet kaverit, pihatto, ajastin portit jne. Kaikista konkreettisimmin tämä tuli esille, kun laitoin tammalle riimun päähän tai oikeastaan ei tarvinnut kun laittaa riimunnaru kaulalle, se antautui täysin. Ikäänkuin millään ei ollut enää mitään väliä. Aloin siedättämään tammaa uudestaan kaikkiin varusteisiin ruokapalkan avulla. Pikkuhiljaa se alkoi kiinnostua enemmän minusta ja meidän yhteistyöstä. Paljon on vielä tämän tamman kanssa käytävä läpi ja tulen takuu varmasti kertomaan kuinka matka jatkuu. Mietin myös, että miksi tämä tamma on elämässäni, mitä se opettaa minulle? Hiljattain tajusin sen vasta itsekkin, mutta siitä lisää myöhemmin yhteys hevoseen otsikon alta.

Jos kaipaat apua kouluttamiseen, tukea muutokseen tai muuten vain haluat pohtia ajatuksia, niin laita viestiä ulla.autahevosta@gmail.com